Kenelle avaruus kuuluu?

Vuonna 1967 solmitussa avaruuden yleissopimuksessa (Treaty on Principles Governing the Activities of States in the Exploration and Use of Outer Space, including the Moon and Other Celestial Bodies) avaruus on määritelty ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi, mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Avaruusjuristi Jenni Tapio, joka on töissä Euroopan avaruusjärjestössä (ESA) ja tutkii avaruusoikeutta Helsingin yliopistossa, valottaa omia eettisiä näkemyksiään avaruusoikeudesta.
 

Mikä sai sinut kiinnostumaan avaruusoikeudesta?

Jenni Tapio: Kansainvälinen oikeus on kiehtonut minua aina ja myös teknologiajuridiikka on kiinnostanut minua jo opiskelijana. Avaruusjuridiikassa nämä kiinnostuksen kohteet tulevat mainiosti yhteen ja aihe vei minut heti mukanaan. Työskenneltyäni pitkään teknologiajuridiikan parissa, kiinnostuin avaruusjuridiikasta ja työskentelin avaruusasioiden parissa asianajotoimistossa kun sain vihiä siitä, että työ- ja elinkeinoministeriössä (TEM) oltiin juuri aloittamassa kansallisen avaruuslainsäädännön valmistelua. Otin yhteyttä TEM:iin ja pääsin osallistumaan työryhmän työhön. 
 

Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1967 voimaantullut avaruuden yleissopimus on yhä keskeisin avaruustoimintaa sääntelevä asiakirja. Missä kontekstissa sopimus syntyi?

Avaruuden yleissopimus syntyi kehitysuskon ja yhteistyömyönteisyyden värittämässä ilmapiirissä. Vahva tulevaisuudenusko vallitsi 1960-luvun lopussa – luotettiin siihen, että huimaa vauhtia kehittyvä teknologia johtaisi ennen pitkää yhteiskuntaa mullistavaan edistykseen. Tätä rinnasti luja sitoumus kansainväliseen yhteistyöhön ja avoimeen tiedonvaihtoon, joilla uskottiin voivan välttyä kielteisiltä kehityskuluilta. 
 

Kuinka kattavasti avaruuden yleissopimus sääntelee avaruustoimintaa?

Avaruuden yleissopimus on periaatepohjainen sopimus – sen syntyhetkiä leimasi epävarmuus siitä, mihin suuntaan avaruustoiminta lähtisi kehittymään ja sopimus syntyi sen hetken parhaan tiedon valossa. Sopimusteksti jättää paljon tulkinnanvaraa ja kysymysmerkkejä kuten esimerkiksi: asiakirja määrittää koko ihmiskunnan avaruustoiminnan hyödynsaajaksi. Mutta se, mihin tämä periaate velvoittaa avaruustoimijoita konkretian tasolla, jää tulkinnanvaraiseksi.
 

Vuosikymmenten saatossa avaruuden toimintaympäristö on muuttunut kauttaaltaan – kuinka hyvin sopimus vastaa nykyisen toimintaympäristön vaatimuksia?

Jo sopimuksen syntyhetkinä tiedettiin varautua siihen, että avaruus tulisi ennen pitkää kiinnostamaan myös kaupallisia toimijoita. Tätä ennakoiden avaruuden yleissopimuksessa linjataan, että yksityisten toimijoiden toiminnasta vastaisi viime kädessä valtio, johon heidät voi yhdistää. Tätä vastuuta on pyritty toimeenpanemaan avaruustoiminnan luvanvaraistamisella. Esimerkiksi Suomessa työ- ja elinkeinoministeriö luvittaa ja valvoo suomalaista avaruustoimintaa.
 

Onko nykyisen lainsäädännön valossa mahdollista omistaa taivaankappaleita – onko vaikkapa Kuussa liehuvilla lipuilla minkäänlaista juridista merkitystä?

Lähtökohtaisesti avaruudessa ei ole omistusoikeuksia – mikään yksityinen toimija ei voi omistaa taivaankappaleita, eivätkä valtiotkaan voi ainakaan lippua pystyttämällä julistaa alueita oman toimintavallan alaisiksi.
 

Mikä on tilanne ulkoavaruuden hyödynnettävien resurssien kohdalla – kenelle ne kuuluvat?

Avaruusresurssien louhimista, käyttöä ja hyödyntämistä on kaavailtu 1960-luvulta saakka, mutta suunnitelmat eivät ole vielä näissä mitoissa konkretisoituneet. YK:ssa neuvoteltiin 1970-luvulla niin sanottu ”Kuusopimus”, jonka yhtenä tarkoituksena on sopia mallista resurssien hyödyntämiseen. Sopimus haastaa käsityksen avaruudesta niin sanottuna ”uutena villinä läntenä”, jota voisi hyödyntää ”first come, first serve”-periaatteella. Kuusopimusta ei ole kuitenkaan laajalti ratifioitu, ja sääntely perustuu avaruusyleissopimuksen periaatteisiin. COPUOS:n oikeudellisessa alakomiteassa 2021 työnsä aloittanut työryhmä, jonka perustamista Suomikin oli edistämässä, pyrkii löytämään yhteisiä näkemyksiä jäsenvaltioiden välille tässä teemassa.
 

Mitä avaruuslainsäädännön pitäisi huomioida ollakseen mahdollisimman oikeudenmukainen?

Avaruuslainsäädännön ensisijainen pyrkimys ei ole itse avaruuden sääntely – sen sijaan se ohjaa ihmisen toimintaa avaruudessa. Vastuullisen avaruustoiminnan yhtenä tavoitteena tulisi olla se, että kiertoradat pysyvät käyttökelpoisina ylisukupolvisesti. Itse asiassa itse pidän Suomen avaruuslainsäädäntöä varsin edistyksellisenä; laki velvoittaa avaruustoimijoita ottamaan huomioon toiminnan vaikutukset myös ilmakehään ja avaruusympäristöön – avaruustoimijoilla tulisi olla suunnitelma satelliitin avaruusromun välttämisestä.  
 

Tiedämme avaruudesta toistaiseksi vasta hyvin vähän. Kuinka tämä heijastuu avaruuslainsäädäntöön?

Avaruuslainsäädännössä konkretisoituu, kuinka ihmiskunta suhtautuu tuntemattoman sääntelyyn ja tuntemattomaan ylipäätään. Avaruuslainsäädännön valmistelu lähtee väistämättä antroposentrisestä, eli ihmiskeskeisestä, lähtökohdasta; tapamme jäsentää ympäristöämme on muovautunut tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Kuinka tämä on sovellettavissa radikaalisti erilaisiin olosuhteisiin? Avaruuslainsäädäntö haastaa meitä pohtimaan käsityksiämme siitä miten ihmiskunta suhtautuu suuriin kysymyksiin toimintamme oikeutuksesta ja periaatteista muissa ympäristöissä.